Arkisto 11/09/2013

Oli kouluvuoden eka päivä. Olin luokkalaisteni kanssa syömässä. Olin koko edellisen vuoden roikkunut heidän perässään, ettei tarvitsisi olla yksin koulussa. En silloin jotenkin onnistunut löytämään oikeanlaista kaveria. Koulukaverini olivat oikeastaan vain ihmisiä joiden kanssa hengailin, en oikein tuntenut kuuluvani mihinkään porukkaan.

Ekana koulupäivänä poistuessani ruokalasta mietin, että tästäkin vuodesta tulee samanlainen kuin edellisestä kunnes huomasin tulevan parhaan kaverini tulevan ruokalaan aivan yksin. Tiesin tunteen, kun joutuu istumaan yksin pöydässä, vaikka muissa pöydissä olisi tilaa vaikka muille jakaa. Ne paikat ovat kuin kuumaa rautaa, jolle ei vaan voi istua. Siinä sitä sitten nököttää yksinään ja syö ruokansa mahdollisimman nopeasti. Syödessä ehtii ajattelemaan kaikkien miettivän itsestään, että tuossa se yksinäinen istuu.

Ruokalassa yksinäisyys tulee jotenkin erityisesti esille. Kaikilla oppilailla on samaan aikaan ruokailu, jolloin näkee kenellä ei ole ystäviä miltään luokalta. Se ettei ole kavereita, tuo itselle olon, että on jotenkin vääränlainen, kun kukaan ei halua tutustua.

Tiesin miltä yksinäisyys tuntuu enkä halunnut kenenkään joutuvan tuntemaan sitä tunnetta. En vielä silloin tuntenut tulevaa parasta ystävääni ollenkaan, enkä ollut koskaan edes jutellut hänen kanssaan. Se mitä hänestä tiesin oli, että hän oli kerran istunut kanssani samaan pöytään ala-astekaverinsa kanssa. Luokkalaiseni tunsivat heidät.

Päätin, etten enää jaksaisi roikkua luokkalaisteni perässä vaan päätin kysyä tulevalta parhaalta ystävältäni haluaisiko hän syömisseuraa. Sitten me ihan vieraat ihmiset vaan tutustuttiin.

Nyt me ollaan oltu yli vuosi parhaita ystäviä ja voidaan jutella ihan mistä vain. Luotan ystävääni enemmän kuin kehenkään muuhun.Tuntuu hyvältä tietää, että aina on joku, joka on kanssasi samalla puolella. Paras ystäväni on ehdottomasti maailman paras ystävä, vaikka miljoonasta ystävästä valitsisin. Sain paljon itsevarmuutta, kun minullakin oli nyt ystävä, ja muutkin alkoivat pitää meitä samanlaisina kuin kaikkia muitakin.

Parasta ystävääni oli kiusattu ja hän oli tosi surullinen eikä hänellä ollut ainuttakaan kaveria. Kun meistä tuli kaverit, häntä ei enää kiusattu. Hän oppi vähitellen luottamaan itseensä ja muihin sekä sai lisää kavereita. Ystäväni elämä on tehnyt vuoden aikana täyskäännöksen ja nyt hän on viimein onnellinen.

En usko että hänen elämänsä olisi muuttunut mitenkään, ellei hän olisi saanut minusta ystävää. Meistä huomaa ystävien todellisen tärkeyden. Sydämelliset kiitokset minun parhaalle ystävälleni, joka on ihana ihminen!

=D <3

Emppu

Ihmiset ovat toistensa suojelusenkeleitä. Suojelusenkelin ei välttämättä tarvitse olla kirjaimellisesti hengenpelastaja tai aina puolustamassa. Jokainen ihminen auttaa toinen toistaan, enkä tarkoita nyt pelkästään arjen askareissa. Kun miettii, pärjäisimmekö elämänkolhuista ilman ympärillämme olevia ihmisiä, joita pidämme itsellemme tärkeinä, vastaus on ei. Emme pärjäisi ilman  niitäkään, joita pidämme vähemmän merkityksellisinä elämäämme kannalta.

Ilman näitä kaikkia ihmisiä elämämme olisi tyhjää ja merkityksetöntä. Kuka haluaisi elää pitkän elämän ilman rakkaitaan ja ypöyksin. Silloin elämän määritelmä olisi vain yksinkertaisesti ”Tarkoitus on elää ja kerran kuolla”. Elämisestä elämisen arvoisen tekevät muut ihmiset. Ihmisten, jotka eivät nauti elämästä ja ajattelevat, ettei elämässä ei ole yhtään hyvää asiaa, kannattaisi miettiä millaista elämä olisi jos esimerkiksi koti, perhe ja ystävät yhtäkkiä katoaisivat. Ne asiat, joita pidämme itsestäänselvyytenä unohtuvat meiltä. Kysyessämme  itseltämme mitkä ovat  tärkeimpiä asioita elämässä olemme näiden itsestäänselvyyksien äärellä.

Emppu

Ihmiset ovat kuin tuikkuja, sillä ne viihtyvät parvessa ja tarvitsevat muita ollakseen merkityksellisiä. Yksin tuikku on nimittäin melko vaatimaton, eikä tuo kovinkaan paljon valoa.  Kun sen vierellä on paljon muita, se muuttuu kauniiksi valoparveksi. Tuikut tarvitsevat muita ympärilleen. Yhden palaessa loppuun muut valaisevat sen puolesta pimeän huoneen. Tuikuilla on palava sydän. Sen voi helposti puhaltaa sammuksiin, jolloin se ei enää pysty tuottamaan  valoa ja lämpöä. Silloin tuikku on menettänyt merkityksensä.

Ihmisen sydän on yhtä hentoinen kuin tuo kynttilän liekki, mutta samalla vahva, sillä toisella kynttilän liekillä voi sytyttää uudelleen sammutettujen kynttilöiden sydämen palamaan. Toisen kynttilän sytyttäminen uuteen liekkiin ei heikennä  kynttilän liekkiä ja samaisella pikku tuikulla voi uudelleen  sytyttää kymmeniä sammuneita. Ja toisaalta, kun muita sytyttänyt kynttilä sammuu, sen sytyttämät kynttilät valaisevat maailmaa tämän puolesta. Ihminen on kuin tuikku. Jokainen tarvitsee  vierellensä jonkun. Yksin ihminen on pieni ja hento.  Se, joka uskaltaa istua yksinäisen viereen, voi olla vahvempi. Yhden sijasta  on tällöin kahden voimat, kummallakin kaksinkertaisesti energiaa. Yhdessä toisen kanssa antaa itselleen ja toisille merkityksen. Vain yhdessä toisten kanssa ihminen ei ole vain yksi miljoonasta, vaan hän on yksi miljoonasta.

Emppu

Olen onnellinen
ylpeä ja avoin,
ja nautin
siitä
kaikin
tavoin!

Kira ja Roosa

Luotan sinuun kun hyväksyt minut
unohdan pelot ja paineet
kun siinä olet

Erika ja Jutta

Hyväksy meidät sellaisina mitä me olemme.
Rohkaise meitä olemaan itsejämme.
Anna meidän jokaisen tuntea itsemme
välitetyiksi.

Mira, Nelli ja Jonna

Toinen ruusuista oli aina niin väkevä,
se oli pienemmän sydämen särkevä,
niinpä sanoi tuo ruusutarhan kaunotar:olisit nyt järkevä
puutarhassa sais vain toinen kruunua kantaa,
pienempi vois vain tietä antaa.
Jokainen ties, kaikissa ruusuissa oli piikit tiel,
kenties joku sen huomais viel.
Aina näki kulkija pyrkivän piikkini ulos,
silti hän huomasi aina vain sulos.
Miks kuului olla näin,
pienempi mietti ja kääntyi taivasta päin
Kenties joku tutkivan katseen häneen sois,
nähdä selvästi hän vois,
mitä pikku ruusun sisältä löytyä vois,
sillä se hänelle onnea tois

 
Emppu

Pride oli minulle uusi maailma. Koko teema ei ollut edes hipaissut minun olemustani ennen vuosituhannen vaihdetta, tai paremminkin sen läsnäoloa en ollut ymmärtänyt. Toki olin vahvasti ihmisoikeuksien puolella, tasa-arvoa kannatin ja väkivaltaa sekä koulukiusaamista nuoriso-ohjaajana vastustin. Ihmisten oikeutta omanlaisuuteen puolustin – niin palkattuna kuin vapaallakin.

Sattumusten ja valintojen sarjan myötä minulle aukeni nuo samat aikaisemmat kysymykset ihmisoikeuksista, tasa-arvosta, väkivallasta ja koulukiusaamisesta uudestaan siten, että ne koskettivat minua kerta toisensa jälkeen kovasti. Kyse ei ollut hipaisusta, se läpsäisi ja läpäisi minut. Sateenkaarevat kysymykset ihmisyydestä ja omanlaisenaan olemisen tärkeydestä toivat vastaani monia onnellisia tarinoita, mutta samalla käsittämättömän suuren määrän epäoikeudenmukaisuutta, vihaa, halveksuntaa ja eriarvoisuutta, josta en ollut aiemmin tietoinen. Pahimmassa ja ikävimmässä tilanteessa olin todennäköisesti ollut se, joka mahdollisti tuon.

Pikkuhiljaa vastaani tuli nuoria moninaisin seksuaalisin suuntauksin, toiset arkoina omasta olemisestaan, toiset uhmakkaina valmiina vastaamaan huonoon kohteluun. Sain onnen kohdata perheitä sateenkaaren väreissä suloisten vauvojen mukanaan tuomin vauvakuumein. Näin parisuhteiden onnea ja karikkuutta, toivetta rakastetuksi tulemisesta ja kyvystä osoittaa rakkautta. Vastaan tuli niitä, joille hengellisyys, usko oli elämän kysymys ja jotka olivat löytäneet yhteisön turvan ja niitä, joita oli näissä yhteisöissä raadeltu rumasti. Sain tavata ihmisiä, joiden kokemus sukupuolesta oli monenmoinen. Transsukupuolisuus, -genderiys tai muu sukupuolisuus toi mukanaan tarinoita identiteetistä, erillisyydestä, yksinäisyydestä ja samalla löytämisestä, voimasta, kauneudesta ja onnesta.

Vastaani tuli kokemus itsestä monen kirjavana, seksuaalisuudesta voimaa ja kauneutta ammentavana ja sukupuolesta minuutta, olemisen tapaa, herkkyyttä ja sävyä löytävänä. Olen saanut matkata itseä peilaten ja tullen kerta toisensa jälkeen minän kanssa silmikkäin jääden ihmettelemään sitä, kuka ja millainen olen.  Tätä kaikkea olen voinut käydä suhteessa toisiin ihmisiin ja heidän olemiseensa. Se on minulle onnen potku, minua on lykästänyt että olen saanut näin elää. Onnea on myös se, että ympärilläni on ollut ihmisiä, jotka tämän ovat sallineet, sietäneet, hyväksyneet ja siinä tukeneet. Minun on annettu olla minä.

Olen vuosien varrella osallistunut toistakymmentä kertaa PRIDE kulkueeseen. Viime kesänä vielä kerran Baltic Prideenkin. Jotkut ovat kysyneet miksi? Siihen on monta vastausta, mutta suunta on niissä sama. Jotta jokaisella ihmisellä olisi yhtäläiset mahdollisuudet olla oma ainutlaatuinen itsensä. Jotta ihmisoikeudet ja tasa-arvo osana sitä toteutuisivat, väkivalta ja koulukiusaaminen vähenisivät. Jotta maailma olisi todempi ja samalla kauniimpi ihmisten voidessa olla omanlaisiaan, siis monenlaisia.

Olemme ihmisyydessä yhtä ja sen kautta meillä on mahdollisuus nähdä ihmiset – voimme siis valita rajapinnaksi toistemme välille ihmisyydestä nousevan tuntemisen vierauden kokemuksen sijaan. Minä marssin Pridessa ihmisyyden ja rakkauden puolesta – In the name of love.

– Juha Kilpiä

Mitä tarvitsen, että seksuaaliterveyteni olisi hyvä? Millaisia oikeuksia minulla tulisi olla? Laitan musiikin soimaan löytääkseni vastauksia. Suljen silmäni, jotta kuvittelu olisi helpompaa.

Basso jylisee läpi kehoni. Toivon jokaisen voivan löytää omaa oman juttunsa ja iloitsevan omista herkkyyksistään. Toivon, että vaikuttuisimme toinen toisistamme kerta toisensa jälkeen aivan kuten musiikin rytmi vaikuttaa meihin. Toivon, ettei seksuaalisuudesta tulisi koskaan sellaista, ettei se vaikuttaisi meihin basson tavoin – läpäisten meidät, jokaiseen kohtaan osuen. Toivon, että luottaisimme siihen, että elämä kantaa vaikeuksienkin keskellä ja seksuaalisuus voisi olla myös tukipilari.

Musiikin rytmi tarttuu minuun. Sanat alkavat vaikuttaa. Toivon uskaltavani antautua elämään – toivon sitä kaikille. Toivon, että seksuaalisuudessaan jokainen saisi olla totta. Toivon, että omia ajatuksiaan ja pohdintojaan voisi sanoa ääneen pelkäämättä. Silti niin, että uskaltaisin muuttaa mielipiteitäni ja ajatuskulkujani, kun sen aika on. Ihan vain, ettei tarvitsisi stressaa mihin tää tie vie meit vaan nautin kyydist ja otan iisii… Ei jäädä himaan jumittaa, joten tehdään mitä huvittaa…

Tahdon, että minuun maalataan kaikki sateenkaaren värit. Tahdon olla osa ääntä, joka rummuttaa jokaisen ihmisen seksuaalisuuden puolesta. Se kutsuu ottamaan kantaa seksuaalisuuteen liittyvien asioiden puolesta. Tasainen rummutus antaa turvaa hetkellä, kun lähden matkalle yksin enkä tiedä, miten ajatuksiini, toiveisiini suhtaudutaan. Tuntuma jaloissani kertoo uskalluksesta yrittää, joskus myös todeta, että olin väärässä. Se mahdollistaa oppimista, ymmärryksen lisääntymistä. Nöyryyttä.

Maalaa kanssani minuun punaista; arkea, rytmiä. Seksuaalisuus on meissä koko ajan ja jokaisella se on omanlaistaan. Maalaa minuun oranssia; himoa, halua, feminiinisyyttä ja maskuliinisuutta. Sekoitetaan erilaisia sävyjä, joista valita hetkien ja elämäntilanteiden mukaan. Maalaa minuun keltaista. Tahdon iloita ja antaa tulevaisuuden tulla kohti luottavaisin mielin. Seksuaalisuus on ilo ja tulevaisuudesta olemme yhdessä vastuussa – tehdään tietä jokaisten seksuaalioikeuksien toteutumiselle.

Kaadetaan purkki vihreää ylleni; tahdon rakastaa ja olla rakastettu. Tapahtukoon niin myös seksuaalisuuteni kanssa. Taivaan sinisellä ja indigolla koristele yhteistä taideteostamme, jotta osaisin puhua omasta ja toisten puolesta, että osaisin vaatia oikeuksien toteutumista enkä vaikenisi, kun on olo, että tapahtuu vääryyksiä. Maalaa violetilla kätesi jälki minuun, läsnäolosi tekee minusta viisaamman.

Kun katson meitä nyt, olemme molemmat sateenkaaren väreissä loistavia. Sinä ja Minä. Olemme yhtä ja samaa, silti erilaisia ja ainutlaatuisia. Maalatessamme minua, sinustakin tulee taideteos. Samalla maalaamme myös sinun oikeuksiasi. Minun on siis mietittävä tarkkaan mitä itselleni kuvittelen. Se vaikuttaa myös sinuun.

Kuvittelen, että seksuaalisuus on biisin hengen mukainen. Toivon, että olisimme notkeita seksuaalisuudessamme, rohkeita tekemään, mihin uskomme yhteistä hyvää edistääksemme. Toivon, että me uskaltaisimme kokeilla ja tutkia, mistä pidämme ja mistä emme. Toivon leikillisyyttä, iloa, naurua ja intohimoa.

Mikä siis olisi oikeus, jos saisin valita vain yhden ja kirjoittaa sen näkyviin? Se olisi Rakkaus. Maalaisin jokaisen kirjaimen omalla värillään.

Biisin löydät täältä.

– Susanna Ruuhilahti