Arkisto lokakuu 2012

Ajatuksia kosketuksesta

nektaria

Nektaria ry julkaisee blogitrilogian seksuaalisesta itsemääräämisoikeudesta ja seksuaaliseen väkivaltaan liittyvistä teemoista. Kirjoittajat ovat 12-37 -vuotiaita. Tämä on trilogian kolmas osa. 

 

AJATUKSIA KOSKETUKSESTA

Yksi maailman ihanimmista asioista on nukkuva lapsi. Lämmin, pehmeä, tuhiseva, tuoksuva. Kun näiden ajatusten perään luin runon siipirikosta perhosesta, tuli mieleen se, miten helposti toista ihmistä voi satuttaa. Miten helposti voikaan jättää syvät arvet toisen ihoon, toisen sydämeen… Ja miten vaikea niitä on parantaa ja korjata.

Elämässäni tärkeintä ovat lapset. Tärkeä on mieheni ja perhe. Omat vanhempani ja muu lähisuku. Tärkeää on terveys ja liikuntakyky. Oma koti ja sellainen rahatilanne, että pystymme kotonamme asumaan. Tärkeitä ovat ystävät ja sosiaaliset tilanteet.

Rakastan perhettäni ja lähisukua. Rakastan ystäviäni. Rakastan kirjoja ja lukemista ja musiikkia. Rakastan tanssia ja teatteria. Rakastan värejä, iloa, onnea. Rakastan lahjoja ja antamista, yllättämistä. Rakastan itseni tarpeelliseksi tuntemista. Rakastan luonnon ihmeitä; syksyn väriloistoa, sateenkaaria, pilviä, kuutamoa, tähdenlentoja, kallioita, aaltojen huokauksia, muurahaisten polkuja, metsän tuoksua, lintujen laulua…

En pidä liian tungettelevasta kosketuksesta. Minua on kosketettu kurjasti, monta kertaa. Ala-asteella pojat kourivat takapuolta ja rintoja. Pari työkaveria on koskettanut tavalla, josta on jäänyt epämääräinen fiilis. Näistä kaikista on jo aikaa.

Nuorena kuljin paljon bussilla. Bussissa saattoi joskus tulla joku humalainen ukko viereen ja pahimmassa tapauksessa hän alkoi jutella ja kosketellakin. Silloin päätin, että jos aikuisena joskus huomaan, että joku aikuinen ahdistelee nuorta bussissa, puutun asiaan ja pelastan nuoren pulasta. Minulle sitä ei kukaan aikuinen koskaan tehnyt.

Voisin halata ja helliä itseäni. Kyllä se tästä, rauhassa vaan. Lapsiani voisin sylitellä, osoittaa hellyyttä ja rakkautta. Hupsutella ja höpsötellä. Miestäni voisin halia ja käpertyä lusikkaan turvaan. Jos se olisi mahdollista, haluaisin silittää hellästi ystäväni ihoa kohdasta, josta pigmentti on lähtenyt. Kosketuksella haluaisin viestiä, että se iho on ihana, kaunis, kosketettava, kuten hän kokonaan. Vaikka ihosta väri lähtee, hän on kaunis ja ihana.

Yksinäisyys on pelottavaa, jos ei tiedä, minkä vuoksi on yksinäinen. Onko minussa jotain vikaa, kun olen niin yksin? Jos ei osaa olla yksin itsensä kanssa, jos pelkää itseään, omia ajatuksiaan. Jos yksinäisyydelle ei näy loppua. Yksin on hyvä olla, kun on ollut paljon muiden seurassa. Silloin kun yksinolo on itse valittua. Yksin on hyvä olla, kun on jotain mukavaa ajateltavaa ja tekemistä tai olemista. Jos olen näkymätön, joudun olemaan pakosta yksin. Se ei ole mukavaa. Saatan muuttua näkymättömäksi itsellenikin.

Elämässäni oli kausi, jolloin saattoi mennä pitkiäkin aikoja, etten koskettanut ketään, kun ei ollut ketään, jota koskettaa. Kiinnitin siihen huomiota ja havaitsin oikein janoavani toisen ihmisen kosketusta. Enemmän kuin kättelyä tai taputusta olalle. Sellaisessa tilanteessa ystävän lämmin halaus oli kuin keidas aavikolla.

Koskettaminen ja kosketetuksi tuleminen on tärkeää. Kosketus tekee eläväksi, saa tuntemaan. Koskettaa voi niin hyvässä kuin pahassakin. Se voi saada aikaan nautintoa ja mielihyvää, viedä unelmien tuolle puolen. Toisaalta se saattaa hajottaa sirpaleiksi ja murtaa toisen sielua myöden.

Toivoisin osaavani koskettaa oikealla hetkellä ja oikealla tavalla. Aistivani tilanteen oikein. Joskus toinen ihminen janoaa kosketusta, joskus se on niin väärin kuin joku vain olla voi. Pelottava ajatus, jos koskettaisi toisen rikki huomaamattaan…

 

 

SIIPIRIKKO

 Hämärässä perhonen

 siivet rikottuina

 

 Isku

 

 yksi siivenisku

 lentokyvytön

                      Sini

 

– Kirjoittaja on Miina, 37 v.

Parempi elää

nektaria

Nektaria ry julkaisee blogitrilogian seksuaalisesta itsemääräämisoikeudesta ja seksuaaliseen väkivaltaan liittyvistä teemoista. Kirjoittajat ovat 12-37 -vuotiaita. Tämä on trilogian toinen osa. 

 

PAREMPI ELÄÄ

Kun tapasin sinut, vaikutit täydelliseltä mieheltä. Olit huomaavainen, kohtelias, huumorintajuinen, komea niin sisältä kuin ulkoakin. Naurusi sai sydämeni läpättämään ja lasit helisemään ikkunoissa. Hukuin syvän sinisiin silmiisi, janosin kosketustasi kun matkamies vettä Saharassa. Olin varma, että tätä huumaa kestäisi ikuisuus. Tätä rakkauden hullua tanssia, joka vei sielun ja järjen mennessään.
Olin pitkään lukenut rakkaudesta, uskoen ettei sitä minun kohdalleni koskaan tulisi osumaan. Katselin ystävättäriäni, jotka löysivät täydelliset kumppanit itselleen, avioituivat, hankkivat lapsia ja elivät idyllistä perhe-elämää. Tietenkin he marmattivat minulle monista asioista, mutta tiesin heidän olevan onnellisia syvällä sisimmissään. Olin tietenkin iloinen heidän puolestaan, mutta salaa mielessäni mietin, että miksi ei sama onni osu omalle kohdalleni. Luulin olevani Amorin nuolien ulottumattomissa, kunnes tapasin sinut, rakkaani.

Sanotaan että rakkaus on sokea. Sanotaan rakkaudesta paljon muutakin, mutta voisi luulla, että rakkautta on monta kertaa kuvattu juuri noilla sanoilla. Puhutaan nykyään myös ihastumisista, mutta mielestäni nämä ovat aivan sama asia, rakkaus ja ihastuminen, ihmiset vain tykkäävät kikkailla sanoilla.
Kaikki meistä tietävät millainen höpsö korviaan myöten rakastunut ihminen on. Mistä johtuu se, että kun löytää ”sen oikean”, niin koko maailmankuva kapenee ja siirtyy vain tähän yhteen henkilöön? Tapahtuuko eläimille samalla tavalla? Kun he kohtaavat kumppaninsa, niin yhtäkkiä syöminen ja nukkuminen ovat aivan toissijaisia asioita? Vai olemmeko me ihmisoliot jotenkin vaan eksyneet kartalta tämän asian suhteen? En usko että rakkaus on sokea.

En kestänyt elää erossa sinusta. Näin kasvosi unissani, ja valveilla ollessani sydämeni kaipasi rinnallesi. Minusta tuntui, että riudun kuoliaaksi ja pakahdun kaikesta tästä onnesta samaan aikaan. Tunsitko sinä samoin, rakkaani?
Silloin kun suutelimme ensimmäisen kerran, avasit sydäntäsi minulle. Ja niin tein minäkin. Muutama tippa rakkautta sinulta, Niagaran putous minulta. Tai mikä minä olen sanomaan, en päässyt sinun pääsi sisälle. Voi hyvinkin olla että rakastit minua yhtä syvästi ja palavasti kun minä sinua. Ensimmäinen yhteinen yömme sitoi sydämeni kiinni sinuun tuhansin rautakahlein ja lukoin. En ollut mikään ensikertalainen, mutta en ollut koskaan tuntenut mitään sen kaltaista.
Aivan kun mielessäni ennen ollut kivinen pohja yhtäkkisesti olisi haljennut kahtia, ja putosin äärettömyyden mustuuteen, tähtien loisteeseen ja kirkkauteen. Kätesi kosketus ihollani sai pienen pienet kristalliset helmet tanssahtelemaan suonissani. Huulesi tuntuivat kovemmalta kuin timantti ja pehmeämmältä kuin juokseva hunaja. En ollut koskaan ennen käsittänyt miksi seksistä käytetään joskus sanaa rakastelu. Sinä yönä se kaikki valkeni minulle. Katsoin maailmaa silmillä, joilta oli vedetty läpikuultava harso viimein pois.

Voitko tuntea ketään toista ihmistä itsesi lisäksi perin pohjin? Enpä usko, koska kukaan meistä ei voi päästä toisen ihmisen pään sisälle. Tunnemmeko me itseämmekään? Enpä usko sitäkään. Jos joku kysyy sinulta ”Kuka olet?” niin mitä vastaat? Nimesi? Ammattisi? Kerrotko yhteiskunta luokkasi, vai asemasi perheessäsi? Oletko sinä yhtä kuin ammattisi tai nimesi? Voit alkaa latelemaan luonteenpiirteitäsi, mutta kuinka paljon nuo sanat kertovat sinusta? ”Olen positiivinen.”, jaa, niin olen minäkin, mutta olenko kuitenkaan sinä? ”Luotettava ja rehellinen.”, varmasti, niin myös minä. Hassuja käsitteitä nuo minä ja sinä.
Joten kun joku kysyy sinulta ”Kuka olet?” alat yleistämään itseäsi. Kuinka muuten voisit määritellä itsesi? Maailmassahan on sanoja niin paljon kun suuhun mahtuu äänteitä, niin kaipa niistä joku kuvaa sinua? Enpä usko. Ainut sana joka voisi edes hieman kuvata ketään meistä on MINÄ. ”Hei, minä olen minä, kukas sinä olet?”
Oman itsensä kuvaaminen on lähes mahdotonta. Sanon lähes mahdotonta siksi, koska en ole vielä keksinyt miten se olisi mahdollista, mutta se ei tarkoita sen olevan ultimaattinen totuus. Ja nyt kun on käsitetty, että minä olen minä, ainutlaatuinen yksilö jota edes sanat eivät voi määritellä, kysymys kuuluu: onko näin jokaisen kohdalla? Olemmeko me kaikki samanlaisia, tietoisuuksia, joita ei oikeastaan pysty määrittelemään. Olemme kaikki ”minä”, jokainen meistä. Meidät vain ajetaan yleistämään itsemme ja muut. Sääli sinäänsä.

Olimme seurustelleet vakavasti jo vuoden. Rakkauteni sinua kohtaan ei ollut muuttunut tippaakaan, päinvastoin. Elämäni oli riippuvainen sinusta. Tunsin etten voisi edes hengittää, ellen näkisi sinun ensin vetävän keuhkoja täyteen ilmaa. Jaoin kanssasi asuntoni, olohuoneeni, rahani, petini, kaiken. Et vaatinut niistä mitään, hymyilit vain ja minä lankesin jalkojesi juureen tarjoamaan lisää. Rakastitko silloin minua? Olen melko varma, että rakastit. Näin sen silmistäsi, silloin kun muistin etsiä niistä jotakin tunnetta. Usein jäin vain harhailemaan niiden utuisiin lampiin.
Siltä ajalta muistan vain yhden tapauksen, joka sai niskavillani nousemaan pystyyn. En käsittänyt silloin että miksi. Oli myöhäinen syysilta, olit sytyttänyt kynttilöitä ympäri asuntoamme. Ruusuntuoksuinen savuvana nousi hitaasti kattoa kohti. Kaikki oli täydellistä. Paitsi että minulla oli flunssa. Siitä syystähän sinä olitkin hemmotellut minua laittamalla kaiken niin täydellisesti. Muistan että olisin tahtonut vain mennä vain lepäämään, keräämään voimia ja herätä seuraavaan aamuun hieman parempivoitisena.
Mutta vaadit minua tulemaan kainaloosi. Aloit hivellä paljasta rintaani, ja yritin sanoa että nyt ei ole hyvä hetki. Ennen kun äännähdystäkään ehti kadota huuliltani, painoit väkevät kätesi suuni eteen. ”Selvä.”, ajattelin. ”Hoidan tämän pois alta, ja sitten pääsen nukkumaan.” Missä vaiheessa rakastelu oli vaihtunut velvollisuudeksi

Teemme paljon asioita velvollisuuden tunnosta. Taikka siksi koska meidät on ohjelmoitu tekemään asiat niin. Mietitään nyt vaikka hetki kulttuuriamme. Yksi loistava ohjelmoinnin esimerkki on luokittelu. Paljonko jokin maksaa, minkä arvoinen tämä tai tuo asia on. Mihin luokkaan tämä kuuluu, onko se ”hyvä” vai ”huono”. En itse oikein usko hyvään taikka huonoon, asiat vain ovat. Tunteemme, meidän omat henkilökohtaiset tunteemme määrittelevät sen kuinka asiat näemme. Katsomamme tai kokemamme asia on mikä on, ei sen enempää taikka vähempää. Tunteet määrittelevät hyvin paljon elämämme sisällöstä, ja monista asioista on puolestamme päätetty. Esimerkiksi että murha on rikos, väärin, pahaa. Jos kuulemme että joku ihminen on tappanut toisen ihmisen, halveksimme tätä yksilöä syvästi ja tuomitsemme hänet välittömästi. Unohdamme välittömästi, että tämä heebo on paljon muutakin kun murhaaja. Se on vain yksi uusi leima hänen otsaansa. Pohjimmiltaan murhaajakin on ”minä”.  Itsekin tuomitsen murhan, mutta vain tiettyyn pisteeseen asti. On väärin riistää toiselta henki, aina. Mutta joskus se on välttämätöntä. Kuten luonnossa, missä saalistaja tappaa saaliin selvitäkseen itse hengissä. Järjetön tappaminen ilman mitään tarkoitusta herättää minussakin erittäin voimakkaita tunteita.
Paljon pohdittavaa, paljon mietittävää. Elämä on erittäin mielenkiintoista kun asioita kyseenalaistaa ja pohtii itse. Ihmiset ovat keksineet paljon aivan järjettömiä asioita, kehittäneet itseään ja ideoitaan niin pitkälle että inhimillisyys on kadonnut, mutta myös ideoineet hyviäkin juttuja. Itse pitää miettiä mikä on mitä omasta mielestä.

Aikaa kului. Kaikki sanovat, että rakkauden ensi huuma katoaa aina joskus. No, niin kävi meillekin, tai ainakin minulle. Tai eivät ne tunteet mihinkään kadonneet, muuttuivat vain toisiksi. Ennen värähdin pienimmästä hipaisustasikin pelkkää nautintoani ja onneani, nyt värähdin vain siksi koska tiesin mitä se pieni kosketus toisi tullessaan. Et ottanut minua koskaan väkivalloin syliisi, mutta sitäkin päättäväisemmin. Osa minussa kerjäsi huomiotasi, toinen osa tahtoi juosta pakoon kirotun lujaa. Tuhannet lukot joilla olin kahlinnut sydämeni kiinni sinuun, pitivät minut aloillaan tiukemmin kuin vahvat otteesi.
Ensin laitoin tämän kaiken ajan piikkiin. Aika haalistaa suhteita ja pitää alkaa totuttelemaan arkeen. Rakkaus on sokea, tämän siitä saa kun unohtaa ajatella järjellä. Paljon turhia fraaseja joiden varaan tukeuduin. Tunsin että jokin oli vialla, mutta en käsittänyt että mikä.
Kunnes eräänä päivänä käsitin. Tulin normaalisti kotiin, jossa tiesin sinun odottavan. Olin iloinen että pääsisin syliisi ja purkamaan päivän turhautumissaldoni.

Istuit sohvalla lukemassa kirjaa ja kun kävelin ohitsesi, niin nipistit minua takamuksesta. ”Jaa, tätä on sitten luvassa taas.” mietin itsekseni. Aloitin jo tavanomaisen mantrani ”Hän on sinun miehesi, tietenkin läheisyys ja seksi kuuluvat normaaliin parisuhteeseen. Nyt vain ryhdistäydyt, kaikki on hyvin.” Kävin vaihtamassa vaatteet makuuhuoneessa, ja palasin takaisin olohuoneeseen. Olit yhä sohvalla odottaen minua, intosi paistoi silmistäsi. Jokin palanen päässäni loksahti ja sanoin ”Ei.”. En tahtonut mitään tästä, väkinäistä läheisyyttä, pakotettuja suudelmia, välteltyjä tai päättäväisiä katseita, rakkautta joka riuduttaa. Oliko tämä enää rakkautta? Ei.
Kun minun päässäni jokin palanen loksahti paikoilleen, samassa hetkessä sinulla taisi naksahtaa se sama palanen pois paikoiltaan. En ollut koskaan uskonut että sinusta löytyisi tuollainen puoli. Lähdin pois, taakseni katsomatta. Pitkään elin yksinäni, miettien sinua ja minua. Rautaiset kahleeni jotka olivat sinuun yhä sidottuina, painoivat minut kasaan kun vanhan naisen.
Sateisena syysiltana laitoin kaikki kynttiläni palamaan ja mietin sinua, meitä. Mikä oli mennyt vikaan? Olinko katsellut sinua ruusunpunaisten lasien läpi? Olitko sinä itse tietoisesti valehdellut minulle olevasi erilainen ihminen kun mitä oikeasti olit?
Vai mitä oli tapahtunut?
Hetken aikaa mietittyäni minulle valkeni. Olin ollut pöljä. Itsekäs ja lyhytnäköinen. Samalla tavalla kun minä olen minä, myös sinä olet vain sinä. Minä olin leimannut sinut upeaksi ja täydelliseksi ihmiseksi, vaikka todellisuudessa et ollut sen enempää kuin vain sinä. Nyt paraikaa leimasin sinua uudenlaiseksi ihmiseksi vain omien tunteideni pohjalta, vaikka olet vain sinä. Ymmärsin tämän, ja samalla ymmärsin myös sen että en tahtonut sinua takaisin. Parempi elää yksin hiljaisessa kodissa, kun ahdistettuna talossa joka ei tunnut .

 

– Kirjoittaja on Noora, 19 v.

Pelko ja Kaunistyttö – runot

nektaria

Nektaria ry julkaisee blogitrilogian seksuaalisesta itsemääräämisoikeudesta ja seksuaaliseen väkivaltaan liittyvistä teemoista. Kirjoittajat ovat 12-37 -vuotiaita. Tämä on trilogian ensimmäinen osa. 

 

PELKO

Näin sen,

ja aloin täristä.

Tärisin en kyennyt mihinkään.

Olin kuin villileijona vangittuna häkkiin.

Se tunne,

se sai minut kärsimään.

Tahdoin vain juosta pois,

mutten kyennyt liikkumaan.

Tahdoin vain kadota,

jotten kokisi sitä uudestaan.

Se tunne oli pelko.

Pelko, joka oli lähes sietämätön.

Vasta äsken kadulla,

nyt yksin huoneessa pimeässä.

Olin yksin.

Kukaan ei kyennyt auttamaan.

En nähnyt enää,

mutta tunsin sen.

Hän oli tehnyt sen,

toteuttanut suurimman pelkoni.

En koskaan poistuisi siitä huoneesta.

En koskaan enää näkisi valoa,

tai iloista hymyä.

Olin sokea.

KAUNIS TYTTÖ

Sen tytön kauneudessa oli taikaa.

Silmät siniset, kuin meri.

Huulet punaiset, kuin veri.

Hiukset kastanjan ruskeat,

vaan myös pehmeät, kuin lumi.

Vaan nyt,

viimeinenkin säihkeistä kasvojen on kadonnut,

ja muuttunut suruksi ja epätoivoksi.

Tyttö tuo rohkea,

on nyt kuin ujo nuppu,

joka nuppuun jää, kun muut jo kukkivat mielissään.

 

– Kirjoittaja on Saga, 12 v.